Ikävöi, Ihminen!

Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.

Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.